Ihmisen perusaistit ovat näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisti. Näköä pidetään tavallisesti ihmisen tärkeimpänä aistina, sillä se välittää meille ympäristöstämme enemmän tietoa kuin muut aistit. Ihmiset hahmottavat ja ymmärtävät maailmaa aistiensa välityksellä. Jos jokin aisteista ei toimi, niin muut aistit pyrkivät korvaamaan sen.
Keskellä kesää ja valoisinta aikaa, joilloin yölläkin on valoisaa, on hyvä muistella hieman pimeämpää makuretkeä ravintolassa, joskaan ei mitään synkkää iltaa!
’Blindekuh’ on ravintola, jossa asiakkaille tarjoillaan pimeässä, ilman minkäänlaisia valaisimia tai tuikkulyhtyjä. Ravintoloita on Sveitsissä kaksi, toinen Zürichissä ja uudempi Baselissa. Suomeksi nimi on 'sokea lehmä', saksaksi 'Blinde Kuh’ . Englannissa käytetään vastaavasta nimeä ’Blind’s Man Bluff’. Pimeissä ravintoloissa järjestetään säännöllisesti myös lukuhetkiä. sekä musiikki- ja teatteriesityksiä, nekin luonnollisesti täydellisen pimeyden vallitessa.
Pimeä ravintola luo ensimmäisenä mielikuvan veronkierrosta ja ties mistä muusta epämääräisestä, mutta nämä pimeät ravintolat ovat'Blind-Liecht'-säätiön ('sokeille-valo'sveitsinsaksaksi) hankkeita, jotka pyrkivät luomaan työpaikkoja sokeille ja näkövammaisille.
Idea on syntynyt Zürichin Modernin Taiteen Museossa olleesta ’Pimeys’ –näyttelystä vuonna 1998, jossa kordinoijat olivat sokeita ja näkövammaisia. Näyttely oli menestys. Säätiön ensimmäinen ravintola ’Blindekuh’ Zürich avautui 17. syyskuuta 1999. Se oli ainutlaatuinen tapahtuma ja maailman ensimmäinen sarjassaan.
Ravintolaan sai alkuun jonottaa kuukausia, nykyäänkin viikon tai pari, riippuen turistisesongista. Toinen ravintola avattiin keväällä 2005 Baselissa. ’Blindekuh’ on voittanut useita palkintoja, muun muassa Englannin Innovatio –palkinnon.
Nykyään vastaavia ja hieman eri teemoinkin toteutettuja täysin pimeitä ravintoloita löytyy Pariisista ’Dans Le Noir’ , samoja ajatuksia on myös Berliinissä, New Yorkissa, Sydneyssä, Pekingissä......
Vastaanottotiskillä palvelee näkeviä. Ruokatilaus valitaan seinille heijastetuista listoista ja maksetaan heti tilattaessa. Ruoka on suhteellisen kallista, kuten Sveitsissä yleensä. Se ei ole siis yllätys. Ja tällä kertaa sen maksaa hyvään tarkoitukseen ihan mielellään. Näkö on elementti, joka näkevälle on itsestään selvyys. Näkönsä menettänyt tai näkövammainen joutuu selviytymään muiden aistiensa avulla.
Päällysvaatteet ja omat tavarat, lompakot, laukut, avaimet, kännykät, kellot sun muut jätetään pieniin lukittuihin kaappeihin, jonka avaimen saat ottaa mukaan. Näin toimitaan, ettei ravintolasaliin tulisi hiukkaakaan valoa ja etteivät asiakkaat kadottaisi omia tavaroitaan. Silmien aistima valo 'jätetään' eteiseen odottelemaan. Valo on kuitenkin kaverina 'lepotiloissa'. Eteisestä tarjoilijat hakevat asiakkaansa. Meille esiteltiin oma tarjoilijattaremme ja ohjeistettiin tarttumaan tarjoilijan olkapäistä. Etenimme ankanmarssia rivissä muutamien mustien verhojen läpi, kunnes olimme keskellä pimeyttä ja puheensorinaa. Meidät istutettiin mielestäni pitkään pöytään, jossa molemmilla puolin oli arvatenkin muita ihmisiä. Tarjoilija neuvoi miten ruokailuun tarvittavat välineet löytyisivät pöydältä. Ja milloin olisi asiaa, niin tarvitsisi vain mainita yksinkertaisesti hänen nimensä, hän vastaa. Kiireisinä iltoina ja puheen sorinassa on lupa tietenkin korottaa ääntään tai milloin ei kuulu tarjoilijan kuittausta.
Pimeys vie kaikki aistit aivan uusille radoille. Ateria nautitaan täydessä pimeydessä ilman valonpilkahdustakaan. Ravintolan kaikki tarjoilijat ovat sokeita, joten he toimivat suvereenisti itselleen luontevassa tilanteessa, mutta näkevän maku-, haju- ja tuntoaistit joutuvat erikoisten, uusien haasteiden eteen – silmät eivät kerrokaan, mitä eteen tuodulla lautasella on ja kuinka sen parhaiten haarukoisi suuhunsa.
Pimeässä kuulo herkistyy automaattisesti, koska näkö on tauolla. En tiedä montako mustaa verhoa ravintolassa oli, menimme mielestäni vain kahden läpi. Verhot ilmeisesti toimivat myös äänieristeinä ja tilan jakajina, jotta tarjoilijatkin selviytyvät työstään paremmin. Ympärillä vallitsi hämmentävä, täydellinen pimeys. Asiakkaiden putoilevat aterimet kilisivät ja kolisivat pitäen taustamusiikista huolen. Muuta musiikkia ei kuulunut. Ja oli kerrankin ihanaa, ettei kenenkään kännykkä ryhtynyt 'valssaamaan' tai laulamaan. Ne lepäsivät lukkojen takana. Istuessaan olisi tehnyt mieli ojentaa kättään vapaaseen sivusuuntaan, kokeillakseen mihin se osuisi. Kenties sormi olisi löytynyt naapurin korvasta? Sekin oli outoa, ettei nähnyt vastapäätä istuvan silmiä puhuessaan. Olo oli todella hämmentävä, pimeys täysin läpitunkematon. Salin kokoa oli mahdoton arvioida, puhetta tuntui kuuluvan joka puolelta koko ajan. Tuntui jopa hiukan turvattomalta istua keskellä pimeyttä...
Tarjoilija toi tilauksiamme pöytään. Yritimme silti arvuutella, mitä kaikkea lautaselta löytyi. Arvailu oli osittain todella vaikeaa. Pimeässä alkoi jopa epäillä omaa makuaistiaan ja oliko lasissa oikeasti valkoviiniä vai sittenkin punaviiniä. On yllättävää, miten paljon ihminen todella 'syö' silmillään. Moni maku tuntui tutulta, mutta silti en kaikkea arvannut. Joku kysyi, että haittaako jos käytän sormiani. Kaikki nauroivat.
Pelkän haarukankin avulla syönti oli jokseenkin hankalaa, kun ei nähnyt, missä ruoka oli, eikä sitäkään, oliko lautanen tyhjä. Suuhunkin haarukkaa tuli hieman opastettua. Piti jättää toinen käsi vapaaksi ja syödä sveitsiläisittäin pelkällä haarukalla. – Se oli muuten aikoinaan shokki, kun sveitsiläiset diplomaatit söivät tähdillä varustetuissa ravintoloissa pelkän haarukan kanssa, nojaten toisella kyynärpäällään pöytään. – Muistan miten tunnustelin oman lautasen reunaa ja tarrauduin siihen sievästi, jos ne valot jostain vaikka äkkiä ilmestyisivätkin. Muutaman kerran haukkasin tyhjää haarukkaa ja tunnustelin heti varovaisesti hamettani ja jakun etumustaa. Ja kun mitään ei tuntunut, niin päättelin siitä haarukkapalasen olevan edelleenkin lautasellani tai löytyvän pöytäliinalta. Samanlaisia kokemuksia tuntui olevan seuralaisillanikin. Joku sanoi juovansa oluensa pullonsuusta, kun ei arvannut vaahtoavaa juomaa lasiin kaataa. Olisiko pimeässä edes lasiin osunut?
Juttelimme niitä näitä ja totesimme, että kivaa, kun ei oltu enää teini-ikäisiä, sillä pojat olisivat kyllä löytäneet vikkelille käsilleen tekemistä ja ihan sallitusti, kun ei nähnyt mitään. Silloin tällöin kaikui niitä tarjoilijoiden nimiä ilmassa hieman lujempaakin ja se kyllä hieman nauratti, vaikka keskittyminen omaan syömiseen vei kaiken ylimääräisen huomion.
Ruoka oli mielestämme ihan hyvän makuista, kypsää joskin 'puikkelehtivaa' syötävää. Esillepanosta lautasella ei jäänyt mielikuvaa. Poikkeuksellisesti jätin jälkiruuan väliin. Yritin miettiä minkälainen sisustus salissa oli. Jospa se ei ollutkaan verhojen rajaama yksi suuri tila, vaan tyypillinen, pienistä huoneista muodostettu kokonaisuus. Kynnyksiä ei ollut. Naurua ja kikatusta, sitä riitti ravintolassa. Nauru on tarttuvaa ja mielikuvitus laittaa tunnetusti omat voimansa liikkeelle pimeydessä. Äänelläkin sanotaan olevan värinsä, mutta mitään oikeita havaintoja ei pimeyden keskellä niistä ollut. Hetken mietin varmaan oman pukunikin väriä, kun huomasin tunnustelevani kangasta ikään kuin varmistuakseni, mikä jakku oli päälläni.
Selkäni takana mies sanoi vaimolleen, että jos kotona makuuhuonekin olisi näin pimeä, niin minun ei tarvitsisi kysellä aamuisin: "Anteeksi rouva, mutta tunnemmeko toisemme?" Vaimo vastasi tuohon kyllä jotakin aika napakasti, mutta mietin jo muita asioita. Miten silmät käyttäytyisivät ulos mentäessä, kun eivät ole kuitenkaan nukkuneet?
...ja mikä olisikaan sopivampi mainos ravintolalle katseen vangitsijana, kuin kirjava lehmä aidossa koossaan !
Edit. hieman myöhemmin:
Zürichin kaupunki kilpailuttaa yrityksiä ja niiden teamejä eri aiheilla kesäisin. Kaupunki jakaa materiaalin 300-400 kpl. Aiheina on ollut mm. hevonen, lehmä/härkä, puistonpenkki, nalle, kukkapurkki..... Ne koristivat alkuun pienemmällä joukolla vain pääkatua koko kesän. Vuosien aikana tuo määrä on paisunut ja niitä löytyy ympäri kaupunkia alkaen lentokentästä. Koristetut/maalatut figuurit myydään tai huutokaupataan, ellei yritys halua itse omaansa pitää ja valtaosa tuotosta menee lapsijärjestöille ja -sairaaloille. 'Blindekuh' lehmä on tietääkseni lahjoitus sokeain yhdistykselle.
Kun nallet olivat vuorossa, niin niitä anastettiin ensimmäisen yön aikana kymmeniä. Osa löydettiin ja palautettiin paikalleen. Yksi nalle hieman irvokkaassa asussaan poistettiin yleisön pyynnöstä !
Ja siellä täällä kulkiessaan voi sitten myöhemminkin törmätä niihin ostettuihin aarteisiin, kuten tässä kuvassa!
'Heidi'-lehmä on itse aikaa sitten jo nautittu lautasilta, mutta 'patsas' elää erään toisen ravintolan pienellä parvekkeella.
Kaikki valokuvat on lainattu blogista: ' tanssiva harmaa pantteri' , jossa on myös muutaman vuoden takaisia vastaavia kokemuksia, hauskasti kirjoitettuna. Kameraa en ollut edes miettinyt ottavani mukaan. Myöhemmin olen aina unohtanut oven kuvauksen ohi kulkiessani. 
. Tavallisuudesta poiketen matkapuhelimen kamera sekoitti värit oudosti. Kasvin lehdetkään eivät ole tumman vihreitä 
.
.
